Kisavuoden huipentavat MM-kisat!

StartFragment

Ruotsin reissun jälkeen oli hyvin aikaa palata takaisin ruotuun, treenata ja käydä kisoissa varmistamassa, että kontaktitkin sujuvat niin kuin pitää. Pinna kun on sen verran fiksu terrieri, ettei sen tarvitse juosta monta rataa läpi kontakteista, kunnes se toteaa, että se on täysin sallittua. Ennen varsinaista ”kurinpalautustaukoa” ehdimme vielä käydä voittamassa yksilö- ja joukkuepiirinmestaruuden.

Syyskuu meni niin kisatessa treeninomaisesti että ohjaajan sairastellessa, joten valmistautuminen vuoden kovimpaan koitokseen, MM-kilpailuihin, jäi hieman vaillinaiseksi. Omiin taitoihin luottaen, vihdoinkin ”kaikki tai ei mitään”-mentaliteetti sisäistettynä lähdimme kuitenkin Tšekkeihin toteuttamaan unelmia. Vaikka jo osallistuminen EO- ja PM-kisoihin olivat huikeat kokemukset, olivat MM-kisat kuitenkin se odotetuin kisamatka. Olen kahdeksan vuotta istunut MM-kisoissa katsomossa turistin roolissa, mutta nyt oli minun vuoro päästä radalle kisaajana parhaan kisakaverini, Pinnan, kanssa.

Ensikertalaisena suoraan piikkipaikalle

Pinnan oli tarkoitus startata joukkueen ensimmäisenä koirana, mutta Pinnan juoksu päätti toisin. Jouduimme tai saimme – miten sen haluaa nähdä – startata aina luokkamme viimeisten koirien joukossa, ikään kuin käännetyn lähtöjärjestyksen piikkipaikalta. Ensimmäiselle joukkueradalle lähdimme varsinaisen tunnemyrskyn jälkeen, kun olin ensin ollut jännittämässä joukkuekavereiden suorituksia paljon meitä aiemmin.

Toisten suoritusten jännittäminen on muuten paljon pahempaa, kun ei itse ole odottamassa omaa vuoroaan! Huiput joukkuekaverit tekivät kolme virheetöntä ratasuoritusta, joten lähdimme vuorollamme radalle raivokkaasti ja virittyneinä – voisimme vain yrittää parantaa joukkueen tulosta. Tunnemyrsky johti lopulta kenties ”ylivirittymiseen” ja vauhtisokeuteen, sillä menimme vaan niin täysillä kuin jaloista lähti, että tarkkuus hieman kärsi. Hylkäyshän siitä lopulta tuli, vaikka alkurata meni juuri niin kuin pitikin. Kaikesta huolimatta oli todella hienoa päästä isolle areenalle ”Suomi”-kannustushuutojen saattelemana. Ei siellä radalla kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä missä ollaan, siellä olimme vain me kaksi yhdessä.

(c) Jukka Pätynen, Koirakuvat.fi

Kaikki peliin!

Seuraavana päivänä vuorossa oli kaksi rataa, yksilöhyppyrata ja joukkuefinaali. Tällä kertaa palikat olivat paikoillaan, pää pysyi kylmänä ja vedettiin tarkasti mutta varmistelematta – ja se kannatti. Tehtiin hieno nollarata, vaikka rataprofiili ei etukäteen katsottuna tuntunutkaan ”meidän radalta” kaikkine vaaranpaikkoineen. Vaan niinpä se vaan kuitenkin oli! Nollalla maaliin ja lopputuloksissa 13. sija noin sadasta minikoirakosta! Ihan huikeaa, se tunne oli sanoinkuvaamaton, ihan mieletön. Adrenaliinit ja endorfiinit virtasivat ja en voinut olla ylpeämpi superhienosta Pinnasta, joka teki kaiken juuri niin kuin piti!

Illalla oli vielä vuorossa joukkuefinaali, jossa joukkueemme starttasi sijalta 18. Haastavaksi haukuttu rata vei valitettavasti mennessään joukkueen muut koirakot, joten kolmen hylätyn tuloksen jälkeen meidän tuloksella ei enää ollut mitään merkitystä. Koska meillä oli nollarata alla yksilöissä, päätin laittaa kaiken kiinni sunnuntain finaaliin ja ottaa joukkuefinaaliradan rennommin, ikään kuin kenraalina seuraavaa päivää varten. Olihan se melkoinen paikka startata viimeisenä radalle, kun muut maat juhlivat jo joukkuemestaruuksia.

Jäimmekin Pinnan kanssa jumiin Italian kansallislaulua hoilaavien joukkueenjäsenten taakse, mutta päättäväisesti jatkoimme kohti lähtöpaikkaa. Meteli ympärillämme sai korvat soimaan. Onneksi Pinna on niin hulluna lajiin, että meteli sai vain Pinnan nousemaan yhä korkeampaan vireeseen. Juoksimme radan läpi suunnitelman mukaisesti, virheettömästi. Vaikka Pinna ei virheitä saanutkaan, en silti ollut tyytyväinen kontaktisuorituksiin, joten kulutimme hieman ylimääräistä aikaa kontaktien jälkeen. Tuumaustauoista johtuen tulokseksi tuli pieni yliaika. Rata ei jäänyt mieleen mielettömästä flowsta tai hullusta draivista, vaan sen sijaan olin ylpeä siitä, että pysyin suunnitelmassani ja selvisimme monelle muulle hankalaksi osoittautuneesta radasta rennon letkeästi.

Ikimuistoinen päätös kisavuodelle

Sunnuntaina koitti yksilöfinaali, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei aamulla olisi vähän jännittänyt. Pääsimme starttaamaan juoksun takia koko luokan viimeisenä, vaikka sijoituksemme oli 13. Meidän ja tuoreiden maailmanmestareiden Doerten ja Tobias Wüstin välissä starttasi parin vuoden takainen MM-2 Ammy & Roland Kolenko, joten pitihän sitä mennä vetämään rata niin suurella sydämellä ja täysillä kuin vaan voi! Jännitys oli muuttunut päättäväisyydeksi ja draiviksi päästä tekemään sitä, mistä Pinnan kanssa eniten nautimme ja parhaiten osaamme. Tällä kertaa matkan varrelle osui muutama pieni virhe, mitkä johtivat lopulta hylkäykseen, mutta silti vaan tykitettiin rata läpi huikeassa hurmoksessa!

Nämä ovat kyllä sellaiset unohtumattomat kisat, että ne on itse koettava, jotta tietää mitä se on. Hurjan etuoikeutettu ja kiitollinen olo jäi näistä kisoista!

Suuret kiitokset paikalla olleille parhaille tukijoukoille, sekä kaikille meitä kaukaa tai läheltä tsempanneille! Nyt riittää taas motivaatiota treenata yhä paremmaksi ja nopeammaksi ensi vuotta varten! Kiitos paras Pinna, hyvän mielen agilitykoirani <3

Erika Pasanen ja parson Pinna

(C) Jukka Pätynen, Koirakuvat.fi

EndFragment